Toistuvasti pintautuen
lapsuuden haavauma vuotaa
elämäsi ihmisten kämmenille
kun paiskit ovia, sanot
Koska kukaan ei ymmärrä
Se murheellinen lapsi
on yksin ja rikkinäinen
sanot muuta mutta tiedät valheesi
Työnnät pois jokaisen joka
näkee kipeäsi ja tuo sinua lähemmäs itseäsi
Koska tuo murheen murruttama maailma
jonka vuosikymmeniä sitten
hautasit sydänroutasi maahan ja vannoit
Koskaan en enää itseltäni lipeä
enkä anna kenenkään muunkaan
nähdä ytimeni kipeää
häpeää
Torjut pois hänet
jonka seurassa oletkin yhtäkkiä
se rikkinäinen ja auki, hänet
joka osuu varjojesi nollapisteeseen
Et kestä tuota avuttomuuden tunnetta
rankaiset itseäsi, velvoitat
Toisen lempeydestä voi oppia
saada kokemuksen armollisuudesta
asian koskettavuus syntyy tuttuudesta
Koska olet peili jokaiselle ja he sinulle
näet myös heissä itsesi ja pystyt yhä oppia tuntemaan
hautaamasi murheen maailman
ja hänet joka jäi joskus kauan sitten kohtaamatta
Enää avuttomuus ei pelota
se ei hallitse sinua
