Ilta on laskeutumaisillaan. Laineilla keinuva saa voimansa tuulesta, kuiskaus ja suhina korvissa siivittää kulkua kohti suurempia laineita. Virta kuljettaa sinne minne on mentävä, ei sinne minne olisi järkevää mennä. Toisinaan virtaus poikkeaa, ja niin matkustajakin kurssiltaan. Joskus korkealla ylitse lentää siivekäs, silloin matkustaja muistaa taas vapautensa ja sen mahdin.
Laineilla keinuva katsoo veden pinnan heijastuksia, tuijottaa niitä kilpaa ajan juoksun kanssa etsien jotain suurempia ymmärryksiä. Vaaleanpunaisia pilviä. Silloin tällöin tuuli ei puske suuntaan eikä toiseen ja sisäinen kompassi hajoaa silmien eteen säpäleiksi, yhtä kaikki. Silloin laineilla keinuva vain istuu sijoillaan ja odottaa, odottaa hiljaisuudesta kaikuvaa kilahdusta, joka taas valaisee ymmärtämättömyyden kulmia.
Kun kurssi on taas selkeä, tuuli ottaa allensa. Merenkulku ei ole opettanut laineilla keinuvalle menestyksen reseptiä tai järkevien valintojen tekemistä, vaan elämään symbioosissa oman tietämättömyytensä ja intuitionsa kanssa. On yksilön suurimpia saavutuksia kääntää pelkonsa ennustamattomasta tulevasta luottamukseksi elämään
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti