Syvää vettä
Niin, se on syvää
omakuvani silmäilee mua heijastuksesta
seison jaloillani usvan keskellä.
Olen pahvilaatikon pohjalla
joku toinen kantaa mua
keinahtelen askelten tahdissa
turvapaikkaani kiinnittyneenä
Kämmenissäni mulla soma kristallipallo.
Sen usvaista pintaa silottelen
silmäni pinnistän äärimmilleen näkemään
vastauksia siihen sumuun
jonka ympärilleni huurrutin
Ilma iskee maahan ja nousee ylös.
Kämmenparit rummuttelevat
sumun siimeksissä rituaalia.
Heimohuudot huutavat vastauksen nimeä
Sankka usva peittää suuni
vaiennan huutoni
ihoni kukkii syreenejä.
Ensimmäinen halkeama
ilmestyy
oikeaan käsivarteeni
muistuttaakseen
Heimo puhuu
se ei vaikene milloinkaan
