Heimo

Syvää vettä

Niin,  se on syvää

omakuvani silmäilee mua heijastuksesta

seison jaloillani usvan keskellä.

Olen pahvilaatikon pohjalla

joku toinen kantaa mua

keinahtelen askelten tahdissa

turvapaikkaani kiinnittyneenä

Kämmenissäni mulla soma kristallipallo.

Sen usvaista pintaa silottelen

silmäni pinnistän äärimmilleen näkemään

vastauksia siihen sumuun

jonka ympärilleni huurrutin

Ilma iskee maahan ja nousee ylös.

Kämmenparit rummuttelevat

sumun siimeksissä rituaalia.

Heimohuudot huutavat vastauksen nimeä

Sankka usva peittää suuni

vaiennan huutoni

ihoni kukkii syreenejä.

Ensimmäinen halkeama ilmestyy

oikeaan käsivarteeni

muistuttaakseen

Heimo puhuu

se ei vaikene milloinkaan