Valoja ja itseisarvoja

                                                     Päiväkirja, huhtikuu

Toisinaan sitä elämässä kaikki maistuu valolta. Se pureutuu sun ytimiin ja koskettaa, sun sisintä. Mikä arvo sille annetaan  että aina on toivoa? Annammeko itsestäänselvyyksille minkään asteista arvoa? Mistä puolestaan kehittyy asioiden arvo, milloin arvo vaihtuu arvokkaasta itsestäänselvyydeksi tai epätärkeäksi? Millaiset tapahtumat saavat elämässämme aikaan tällaisia arvonvaihdoksia?   

Oivallukset ovat omiamme, valon välähdyksiä omissa laseissamme. Toivottavasti nuo oivallukset herättäisivät meidät ja itseisarvomme valon ja arvokkuuden partaalle. Tarvitsemme enemmän valoa ja arvostuksen oivalluksia.   Toisinaan kaikki maistuu paperilta – silloin kun itseisarvoina pitämämme asiat vallitsevat talojamme. Silloin, meidän tulee sytyttää välähdykset omiin laseihimme

- F

"Mikä on ihmiselämässä viimekädessä

tärkeintä ja arvokkainta? Ehkä

viimekädessä se, mikä on hyödyttömintä,

onkin tärkeintä ja arvokkainta."

- Joonas Kokkonen

Roomaan

"Sokrateen viisauden lähtökohtana on,

että viisas tietää, ettei tiedä."

                                                               Päiväkirja,  huhtikuu

Päivät ajaa takaa toisiaan. Ne juoksee aina turvaan eiliseen. Minä taistelen aikaa vastaan. Tarraan kiinni hetkeen jokaiseen. Minä kirjoitan. Ja kirjoitan. Kirjaan kaiken kirjoituksiin, sanojen punomiin puolilupauksiin.  Löytääkseni, eksyn yhä uudelleen. Mutta kerta kerralta, eksyn yhä vähemmän, ja löydän yhä enemmän. Se on yhtä soutamista ja huopaamista.  Kun elämässä, löytämisen onni on ensin eksyä, kävelenkö tahaten väärään suuntaan? Ei sen väliä, Rooma lienee lopulta määränpää jokaisen tavallaan.  Kerron eksymisestä tarinan Rooman keisarille, hänkin ajaa aikaa takaa. - Sinäkin Brutukseni!

Huomisen sisaret

Valo pakenee illan haparoivia käsiä

Hämärän helma saattelee

Päivän portahilta tummilta eiliseen

  Se elää aina yhden ja sitten

  portahilla jo hämärän saatilla laskeutuu

       Kultasein, ethän itke

       Täällä on työnsä kullakin.

       Iloitsethan,

       Siskoni mun on huomenna suakin

       herätessäs heti kosiskelemassa

  Se elää aina yhden ja sitten

  rientää seurakseni mun – eilisiin

       Kultasein, ethän sure

       menneet eivät kyyneleitäsi kuule

       Juhlistathan,

       Sisaremme ylihuominen on vielä täysin koskematon
       Hänen kulkunsa yhä tuntematon

Sisar toisensa jälkeen,

Päivä tarttuu haparoivaan käteen illan

Saateltuna laskeutuu portaat tummat ali sillan

Ei pelkää, ei murehdi

Täällä on työnsä kullakin.

Toisille se on antaa muille valo ja toivo

Toisille se on saattaa päivä eiliseen

Menneeksi muuttuessaan

Ei se kadu, ei riiaa

Täällä kantoi työnsä maljan syleihimme

Jotta olis meillä aina valo ja toivo uus harteillamme

Jotta työksemme meidän jäisi elää se

Kuin se olis päivistämme se ensimmäinen ja viimeinen





"Elämä merkitsee sitä,
että annat itsestäsi yhtä paljon,
kuin sinulla on annettavaa"
-Karen Allen

Elon korjuuta kohti käyden

Älä anna katsees vilkuilla

Se tekee susta vainoharhaisen

hyllyjen väleistä ja korpien koloista

peurat sulle vain naurelee

Jos kurottaudut menneeseen

Menneen hetki jo sammaloituu olkas takana

et ehkä huomaa sitä mutta

se jo kaukana siintää

Sitä ei voi uudelleen hengittää

Se hetki vilkuilee ehkä sinut, mutta

sinä päätät vilkuiletko takaisin

Käännätkö katsettas niihin

sammaloituneisiin vieraisiin pöytiin vai

Suuntaatko silmäs eessä makaavaan horisonttiin

Polkus takana sammaloituu

Peurat sulle sielä vaan naurelee

nakkelee sammaleen muruja ja naurelee

Älä anna itses horjua

Siinä on kyse tahdon tilasta

Suuntaa silmäs sinne

missä elon korjuuta kohti käydään

Kultaisen kellon tikityksen

kuulet kait läpi elämäs

Se kuiskailee sulle muistutellen

mikä elo tässä on merkitsevä

Tämä kyseinen, ja se polku eessä

Polku vielä sammaleeton

Kuule tikitys ja sulje se silti pois

se saa sut turhaa juoksemaan

Kerjuut elon saapuvi aikanaan

Sammaleet vihannoivat omilla sijoillaan

Sinä päätät vilkuiletko olkas taa

sammaloituneisiin vieraisiin pöytiin vai

Elossa makaavaan horisonttiin

"Mikäli elät menneessä,

on koko elämäsi historiaa"

- unknown

Kuka keulii

K u k a   k e u l i i

Äyrähien yli tunkoo ajatuksia joka nurkasta

Aivan sitä ittiänsä tyhymänä pitää

Kun lauseiloo ajatuksisnansa toivehia menemähä

Siitei seuraa muutaku sekametelisoppaa ja sisäästä haloota

Kuka ny semmoosehen rupiaa

Minen ainakaha

Jos sitä päällänsä seisoos

Niin menisko ne ajatukset sekaasin ja poikkees

No sitei tiärä ellei kokeele

Oppia ikä kaikki, niinku niillä viisahilla on tapana sanua

Taitaa olla tämä setti viisahasta hiaman kauempana

ja mopo keulia oikeen olan takaa

Mutta sellaasta se elämä joskus on,

joskus menöö vähä liian lujaa

Mutta menköhö,

Kyllä se mopo johnaki kohtaa hellittää

Ittiänsä ei suuremmin kannata tuteerata

Miks sitä turhia,

hetki kerrallansa vaan menöö

Niin kyllä sillä toivo tulevaisuutehen saarahan

Mutta toisaalta olis oikiastaan järkevää elää iliman toivoa

koska iliman sitä ihiminen voi olla vapaa

Kannatan ittehensä ja elämään luattamista

Kyllä se mopo johnaki kohtaa hellittää

Oi valta n ei suus

Oi valta n  e i  s u u s

Onnekkaita ovat he, jotka oivaltavat.
Onnekkaita ovat he, jotka oivaltavat onnen
olevan kotitekoista,  näkymätöntä

Onnekkaita ovat he, jotka uskovat naurun parantavaan voimaan
- mitä ihmeellisimpiä asioita se saakaan ihimiselle aikaan
Onnekkaita ovat he, jotka hymyilevät tuntemattomille pala aurinkoa katseessaan
Onnekkaita ovat he, jotka eivät kykene vihaan
Onnekkaita ovat he, jotka osaavat asettaa valon jokaiseen pimeään


Lienee onnekasta se, että omaa onnekkaan ihmisen,
joka hyvästään jakaa
Lienee onnekasta se, että on ihminen,
jonka kanssa voi hyvänsä jakaa
Onnekkaita ovat he, jotka oivaltavat onnesta tien
Onnekkaita ovat he, jotka nauravat ja hymyilevät
katseessaan hyvyyttä kautta hampain ien

Onnekkaita ovat he, jotka oivaltavat elää
Onnekkaita ovat ne, jotka oivaltavat




Seuraa blogiani Bloglovinin avulla